Pilke

Ruokin aivojani ja ajatteluani tapaamalla paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa ja tapahtumissa.

Olen onnekas saadessani mahdollisuuden esittää mielipiteitäni ja altistua vastakaikuun hajatuksilleni. On onni kohdata paljon elämää, tilanteita ja ajattelua matkan varrella.

Kohtuuttoman värikkään viikon päätteeksi ruokin tunteitani kohtaamalla tekemistä, jossa mikään ei ole löysää, eikä mitään jätetä sattuman varaan. Nautin Von Hertzen Brothersin keikasta, joka tuntuu olevan viritetty valmiiksi kansainvälistä kiertuetta ja mahdollista maailmanvalloitusta varten.

Sallinnet ajatusteni virtauksen. Mietin miksi niin moni vastustaa intohimoista tekemistä ja kertoo vähemmän olevan parempi tapa nauttia elämästä? Yritän ymmärtää miksi monelle elämä on pystyssä olevia seiniä täynnä. Haluan ymmärtää vielä paremmin heitä, jotka valitsevat polukseen täydellisen heittäytymisen, maailman jatkuvan parantamisen ja jokaisen yksityiskohdan loputtoman viilaamisen.

Jokaisella on tietysti vapaus kurkottaa juuri niin pitkälle kuin haluaa. Sanattomaksi silti vetää Henkka Hyppösen puheenvuorot, jotka vyöryvät kuin Foo Fightersin keikka järkyttävällä intensiteetillä, jokaista tilannetta halliten ja jättämättä sekunninkaan tilaa yleisölle hengähtää. Tai Ilkka Halavan rauha puhua eniten ja asiaa Suomessa yli 150 kertaa vuodessa. Ammattilaisia sanon minä. Intohimon määrä vetää sanattomaksi. On ilo vetää hattu päästä ja saada osallistua yhteisiin hetkiin.

Kiertäessäni kysyn usein osallistuvatko kuulijat turhiin palavereihin? Lähes puolet tuntuvat tilanteesta riippumatta nostavan kätensä. Kysyn heiltä miksi he kuluttavat aikaansa turhiin kohtaamisiin? Miksi elämme arkemme vankeina löysän ympäristön vangitsemina? Olisiko sittenkin jokaiselle paikka jossain tehdä ja rakentaa omaa intohimoaan, tarinaa, uraa ja elämäänsä?

On hienoa nähdä ja kokea esikuvia ja ammentaa uutta omaan ajatteluunsa. Viikolla Porissa puhunut jääkiekkomies Karri Kivi tunnusti, ettei nähnyt omassa peilissään paljon parannettavaa ennen kuin mittariin oli tullut yli neljä vuosikymmentä. Voisin veikata tyypilliseksi suomalaisen miehen tarinaksi. Ottaa aikansa ennenkuin huomaa ympäristön ja kohtalonkin tottelevan ajatuksia, jotka kumpuavat oman itsensä paremmasta ymmärtämisestä. Tykitysten jälkeen on aina hyvä palata pohtimaan omaa mahdollisuutta tehdä asioita entistäkin paremmin.

Elämmekö ajassa, jotta kohtaisimme mahdollisimman vähän vastoinkäymisiä vai saadaksemme mahdollisuuden ylittää itsemme ja saavuttaa unelmiamme?

Vai ovatko parhaat unelmamme sittenkin niitä parhaita hetkiä, joita värikkäässä arjessa kohtaamme? Haluaisin kallistua kertomaan unelmien olevan siellä missä arkemme vietämme. Väittäisin yhä jokaiselle olevan tarjolla paikka henkilökohtaisissa unelmissa.

Joku kehaisi allekirjoittaneen olevan digitalisaation fyysinen ilmentymä Suomessa. On totta, että avoimuudella, jakamisella, välittämisellä ja ahkeruudella olen päässyt tekemään uusia ja erilaisia asioita valtavan kiinnostavien ihmisten kanssa.

En silti koe saavuttaneeni mitään erityistä vaan tehneeni sitä mikä oikealta tuntuu. Minäkin olen matkalla joka on kiviä, vastustusta ja mahdollisuuksia täynnä. Yritän navigoida sitä niin, että se tuntuisi rikkaan elämän arvoiselta.

Olemme yhtä vahvoja kuin ympärillä olevat ihmiset meille sallivat. Tehdään siis toisillemme palvelus ja päivistämme ikimuistoisia. Oikea pilke elämään on olla muiden ihmisten ja itsensä palveluksessa joka päivä. Jokainen joka surutta elämästään lusikalla antaa myös takuulla siihen isolla kauhalla pilkettä saa.