Luovuuden tulevaisuus

Palaveerasin tänään Tukholmassa monta tuntia verkostoituja -asiantuntijan kanssa. Tai sanon asiantuntija, koska en voi kuvitella kenenkään olevan enempää asiantuntijan kuin ihmisen, joka on Ruotsin isoimpia lifestyle -bloggareita, ja kirjoittaa lehtiin ja omistaa sisustusliikkeen ja osallistuu asiantuntijapaneeleihin trendeistä ja tuntuu ehtivän joka paikkaan...ja samalla tuntuu tuntevan kaikki A:stä Ö:hön, mitä tulee USAn ja Ruotsin sisustuspiireihin. Hän on vahvasti sitä mieltä, että ne voittaa, joilla on vahvimmat verkostot ja jotka levittävät omaa juttuaan. Rahalla maksetun markkinoinnin ja printin merkitys vähenee kokoajan, oman persoonan likoon laittaminen ja se, miten hyvin on verkostoitunut, voittaa. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että mielikuvat myyvät ja lopullinen ostopäätös tehdään verkossa, ei enää fyysisissä liikkeissä. Kuka niitä sisustusromppeita jaksaisi kotiin sieltä kaupungilta kantaa, kun voi saada suoraan kotiinkin.

Tämä olikin kovempi pähkinä purtavaksi. Piti ihan nukkua yön yli.

Jäin miettimään luovuutta ihan yleisellä tasolla ja sitä, miksi me suomalaiset eletään aina vähän jäljessä. Sitäkin mietin, miksi asiakkaat ovat kyvyttömiä hyödyntämään heille kultatarjottimella tarjoiltuihin ratkaisuihin.

Olin kaksi viikkoa sitten Alf Rehnin luennolla. Siellä heräteltyjen ajatusten seurauksena tulin siihen tulokseen, että ei suomalaisiltakaan innovatiivisuutta ja luovuutta puutu. Ongelma on paljon syvemmällä. Rohkeudesta toteuttaa ideoita. Me ollaan ihan liian järkevää kansaa siihen. Luovista hulluista puhutaan, mutta luovuutta ja järkeä ei monestikaan yhdistetä toisiinsa. Sanapari luova järkeilijä vaikuttaa ihan liian ristiriitaiselta, sellaista ei vaan voi olla. Siksi meille sopii paljon paremmin se, että annetaan toisten tehdä ensin ja katsotaan kuinka heidän käy. Jos heille käy hyvin, niin sitten voidaan kokeilla itsekin. Pääasia on, että kukaan ei pääse sanomaan tekojamme järjettömiksi. Jos heille käy huonosti, niin voidaan myhäillä tyytyväisinä itseemme ja rinta rottingilla huudella puskista, että me niin tiedettiin tämä ja oltiin muuten niin järkeviä, ettei lähdetty mukaan sellaiseen hullutukseen. Joskus oikeassa oleminen ja järkevyys vain on uhraus, jonka hintana on hullujen ideoiden menestyminen ja se tekee meistä ikuisia kakkosia. Mun mielestä luovuudella ei siis ole tulevaisuutta ennen kuin uskalletaan höllätä vähän eikä nähdä epäonnistumista henkilökohtaisena häpeänä. (Jörgen Pettersson oli muuten inspiroitunut Alfin samankaltaisesta esityksestä blogikirjoituksensa perusteella: http://jp-ax.blogspot.fi/2013/01/det-omojliga-ar-framtiden.html)

Luulenpa, että tietynlainen symbioosi voisi olla hyvinkin ratkaisu ongelmaan. Ehkä silloin uskallettaisiin ottaa isompia riskejäkin. Tietäähän sen, että jos pitäisi lähteä kadulle kasvot turpeeseen tuhrittuina, niin tekeehän sen paljon mieluummin isommassa porukassa kuin aivan yksin. Ryhmässä häpeä on helpompi kestää, jolloin pystytään tekemään asioita, joita ei ikinä yksin kehdattaisi tehdä. Vähän kaukaa haettu esimerkki ehkä, mutta ymmärtänet pointin?

"Harmittelin vuosia asiakkaiden kyvyttömyyttä hyödyntää heille tehtyjä suunnitelmia ja ideoita."

- Onko siis syy aina asiakkaassa, vai onko asiakkaalle annettu varmasti riittävät eväät joiden avulla hän voi ottaa askeleet oikeaan suuntaan. Mielestäni iso ja tärkein osa muutosprosessia on pitää huolta jalkautuksesta. Kuka tahansa voi tehdä powerpointit, mutta todellinen tekijä sää organisaation siihen asentoon että muutos tapahtuu oikeasti arjessa.

Liian useasti kuulee sanottavan "Kun asiakas ei tajua..". Onko silloin vika viestin kuulijassa, vai kertojassa?