Ihmisellä asuu sielussaan miellyttämisen tarve. Tarvitsemme ja ansaitsemme kannustusta omien hankkeiden ja elämänpolkumme edistämiseen. Meitä jokaista kohottaa omasta mielestämme ansaittu huomio. Olemme jokainen jollain tavalla pyrkineet antamaan vähän väritetyn tai parhaan mahdollisen kuvan itsestämme ja elämästämme. Miellyttämisen tarve on osa ihmisyyttä.

Suomessa jos jossakin vihataan ja pelätään leimautumista perseen nuolijaksi. Meitä ylempänä vaikuttavien, näkyvien ja suosittujen hahmojen mielistelyä tai miellyttämistä. Tuomitsemme ihmisten toiminnan tai tekemisen, jos se vähänkään haiskahtaa siltä, että sillä kalasteltaisiin jotain ”ylimääräistä” itselleen tai omalle toiminnalleen. Olemme niin jumissa leimautumisen pelossa, että arjen kiitokset ja usein ansaittukin huomio jää turhaan jakamatta. ”Kyllä ne tietävät.”

Ei tarvi kiittää on hyvin tyypillinen suomalainen sanonta. Miten niin ei tarvitse kiittää? Tuleeko kiitos tai toisen kiitollisuus ilmi tunteita kertomatta? Onko toisen auttaminen niin vähäpätöistä tai tarpeetonta ettei ainakaan siitä tarvitse arvostustaan kertoa? Millainen maailma olisi ilman kiitosta vapaaehtoisten ihmisten panostuksesta toisten hyväksi?

Ehdotan jokaisen nuolaisevan rakkaan tai arvokkaan lähimmäisen, työkaverin tai tuiki tuntemattoman persettä heti näin maanantaiaamuna.

Tee itsellesi palvelus ja kerro kaverillekin miltä yhteistyö, -elämä tai samassa bussissa istuminen tuntuu. Olemme paljon rikkaampi kansa kun uskallamme jakaa ajatuksiamme ilman pelkoa leimautumisesta vähempiosaiseksi.

Olen järjestelmällisesti vastustanut tätä suomalaisen vaikenemisen instituutiota blogissani. Kirjoittanut arvostamistani arjen sankareista, esimerkillisistä toimijoista, omista esikuvistani. Kirjoituksiini ovat tähän mennessä päässeet mm. arjen sankarini, Arman Alizad, Tuomas Enbuske, Mika Ihamuotila, Mika Anttonen, Saku Tuominen, Monocle, Apulanta, Kotiteollisuus, Apple ja yli kymmenen eri yritystä 2020-ajatuksissa. Mikähän syy minulla olisi nostaa esiin omia esikuviani? Pitävätkö kaikki ajatteluani niin yksinkertaisena, että ajattelen saavani heiltä jotain vastalahjaksi? Pohdi asiaa ja nuolaise samalla lähimmäistäsi.

Olen järjestelmällisesti yrittänyt rohkaista itseäni epämukavuusalueelle, rikkomaan tabuja, nostamaan mielipiteitä ja kirjoittanut välillä rosoisestikin näkemyksistäni. Avoin päiväkirjan täyttäminen verkossa on valinta, joka on antanut minulle sisällöllisesti paljon enemmän kuin se on ottanut. Olen halunnut käyttää tietoverkkoa ajatusten vaihtamiseen, uusien ihmisten löytämiseen, liiketoimintaan ja itseni kehittämiseen. Hienoa jos kaiken voi tehdä samalla jotain hyvää muillekin jakaen – sharing is caring yes?

Monia ärsyttää pilvipalvelujen käyttö ajatusten aktiiviseen jakamiseen. Retweetit, ryhmät, kanavat ja kotisivut peittyvät villen spämmistä. Käyttäytymisessä on paljon anarkiaa suomalaista vaikenemista kohtaan, ärsyynnyn ihmisten halusta käyttäytyä normimaailmassa ”oikein” ja hyödyntää somea sipistelyyn. Turhaudun yritysten pelosta kohdata mielipiteitä, asiakkaita tai uusia asioita. Olen uhrannut oman nimeni näyttääkseni että verkossa voi vaikuttaa lähes kuka tahansa.

No miksi sitten jakaa ja pingailla niitä ihmisiä joille on asiaa tai haluaa asiansa osoittaa? Eikö työtä kannata kysyä siltä, jolla sitä on annettavana? Eikö rahaa saa sieltä missä sitä on? Eikö maailman parantamiseen kannata vaikuttaa heihin, jotka asioista päättävät?

ON absurdia olla pingaamatta ministeri, vaikuttaja, omistaja tai toimitusjohtaja jos hänelle on asiaa. On typerää piipittää omassa elämässään jos sisäisesti riehuu palava halu tehdä muutosta. Jos sinut leimataan nuoleskelijaksi, mitä sitten? Mahdolliset hyödyt ja paremmat tulokset toivottavasti peittoavat hetkellisen häpeän tunteen. Miksi jättäisit vaikuttamatta omassa mielessäsi hyvän asian puolesta?