Olen pohtinut paljon sukupolveni ääntä, halua ja mahdollisuuksia kantaa vastuuta Suomen tulevaisuudesta. Olen seurannut minkälaista Suomea aikalaiseni rakentavat. Maamme tulevaisuus on ehkä vähemmän meidän omissa käsissämme kuin koskaan ennen. Enkä puhu Euroopasta vaan maailmantaloudesta.

Sukupolveni on jo vahvasti kiinni vallan ja vastuun kahvoissa niin politiikassa, yrityksissä kuin yrittäjinäkin. En tiedä kenen aikaa elämme, mutta joskus tuntuu kuin tulevaisuuden päätöksetkin palvelisivat pelkästään ikääntyvää väkijoukkoa. Kuulin taannoin juuri eläkkeelle siirtyneen rouvan tuhinaa vierestä lakkautettavasta terveysasemasta. Lähin siirtyisi nyt kymmenen kilometrin päähän. Kysyin häneltä, onko hän aidosti sitä mieltä että ainakin neljä vuosikymmentä jatkuneen ylivelkaantumisen olisi syytä jatkua ja siirtää laskua meille ja seuraavalle sukupolvelle? Ei ehkä maailman kaunein kommentti, mutta kuvastaa mielestäni tilanteen karmeutta.

Olen 80-luvun nuori, 90-luvun opiskelija ja siirryin työelämään 1996 laman vielä hiertäessä Suomen taloutta. Muistan kaikkien kysyneen oliko vastavalmistuneen työpaikka aidosti pysyvä. Me saimme työelämältä nopeasti paljon. Moni päätyi Nokian nousuhuumaan tai it-alalle. Työtehtävät olivat jännittäviä, yritykset kilpailivat meistä ja moni pääsi kuluttamaan lentokoneen penkkejä platinakortin arvoisesti. Kehityskeskusteluissa yritettiin kaikin tavoin pitää huomiomme uuden talouden ja maailman rakentamisessa.

Saimme nopeasti paljon täysin valmiina. Peruskoulun, hyvät opiskelupaikat, halvat asunnot ja viimeiset ASP-tilit. Uraa suunniteltiin patruunoiden maneereja matkien ja jännittävää uutta maailmaa suunnitellen.

Nyt olemme eläneet viisi vuotta täydellisen kehittämisen lobotomian aikaa. Lehman Brothersista on pian viisi vuotta ja ainakin Kataisen ilme on yhä vakava. Ei näytä, eikä mene hyvin. Vanha systeemi ei toimi. Mitään ei odotakkaan valmiina. Uusi nousu ei synny vanhoilla eväillä vaikka osin metsäteollisuuskin tuntuu siihen vieläkin uskovan.

Maailma on pienempi, avoimempi, nopeampi ja kiinnostavampi kuin koskaan aikaisemmin. Nyt on tilaa yrittää ja luoda uutta. Meillä ei ole koskaan mennyt paremmin. Ainoa ero on se että vanha hyvinvointivaltion malli ei toimi. Mitään ei olekaan valmiina.

Huomaan aikalaisteni reagoivan kolmella eri tavalla. Eristäytyvän, odottelevan tai yrittävän jotain uudella tavalla. Tarvitaan uusia ideoita jotka työllistävät ihmisiä yksi kerrallaan. Tarvitaan ihmisiä, jotka kehittävät itselleen ammatin. Omaishoitaja, myyntibuukkaaja, analyytikko, fantasiakuvien muotoilija. Uusi maailma huutaa uudenlaista tekemistä. Ketterää, tehokasta, joustavaa ja tuottavaa. Sitä ei edellisten sukupolvien hyvinvointimallilla synny.

Hyvinvointivaltio –ihanne rakensi peikon jonka nimi on mitämätästäsaan? Itsekkyydellä on myös tasavertainen pikkuveli jonka nimi on ”ei kannata.” Ei kannata on kirosana, jolla paimennetaan toisinajattelijoita ruotuun, istumaan ja odotamaan mitä olisi tarjolla seuraavaksi. Opimme odottamaan, että meille annetaan koulutus, työpaikat, rahat ja ihanteet. Opimme kysymään mitä on luvassa, mitä hyötyä siitä on ja pohtimaan kannattaako sitä, tätä tai tuota tehdä. Nyt tarvitaan erilaista asennetta.

Tarvitsemme paljon ihmisiä, jotka innostuvat pohtimaan mikä kaikki on mahdollista ja suostuvat yrittämään ilman varmaa tietoa tulevasta, ihmisiä jotka keksivät, kehittävät ja julkaisevat oman ammattinsa rohkeasti ja palvelevat muita. Suomi on pelastettavissa yksi työpaikka kerrallaan, mutta se ei onnistu odottamalla jotakin edellisen maailman malleilta. Täydellisessä maailmassa voi tehdä jotain ihan joka päivä. Vähän kerrallaan, mutta parempaa rakentaen eikä odottaen. Meillähän menee aidosti todella hyvin.