Sain tänään palautetta kirjoitukseeni Kolmen kympin korvilla jonka haluan jakaa kaikkien blogia seuraavien kanssa. Olen vähän stilisoitunut nimiä jne. mutta sanoma on selkeä. Olipa hienoa luettavaa.
”Heräsin tähän aamuun 43-vuotiaana, kun lapseni kännykkä piippasi aikaisin muistutusta ”Äiti”. Lapsi sisarustensa kera nukkuu yhä sikeästi, minulla päässä surraa… Totesin juuri ennen viimeisen tekstisi lukemista synttäripäiväni kunniaksi tuolle sadun uljaalle ritarilleni, että on paljon mukavampaa täyttää 43 kuin 40. ”Samalla tämä blogi kai on tapa päästä neljänkympin paremmalle puolelle ja eräänlainen työhakemus.” Tervetuloa siis ihan rauhassa tänne paremmalle puolelle neljääkymmentä, paranee… trust me!
Varastit nämä seuraavat sanat minun päästäni (!!!):
”Etsin ihmisiä, yhteisöä ja toimintaympäristöä joka kestää tölväisyjä, jatkuvaa kehittämisen intohimoa ja tuhat ideaa minuutissa. En aio olla joukon etunenässä vaan arkkitehti joka tekee mitä yhdessä sovitaan. En tiedä löytyykö sellaista vai pitääkö se rakentaa itse. Hyvät ideat ilmoittautukaa!
Seikailu jatkuu ja tähtiin katsotaan. Eräs kollega piti aikoinaan ilmiselvästi hulluna, kun sanoin että haluan tehdä hankkeita joka muuttavat asioita. Ei kai maailmaparantamisen halussa mitään pahaa ole. Eikä tärkeintä yhä edelleenkään ole muutos, kasvu tai innovaatiot, vaan parhaansa yrittäminen.”
Eilinen päiväni oli henkisesti täysi, tulvi lähes yli. Mm. istuin lounaalla pohtimassa näitä isoja asioita ystäväni Tiinan kanssa ja kuohuksissa ja voimaantuneenakin lähdin hakemaan lapsiani koulusta. Keskustelun aikana kerroin mm. blogistasi ja pohdinnastani aloittaa oma, ja että minusta tuntuu että se on sinulle jossain määrin terapia-alusta (luen riveiltä ja rivien välistäkin sitä turhautumistasi, joka on muutokseen pakottava – minusta siis positiivinen – voima). Sitten sinä nakutat eetteriin tämän tekstin. Hmm.
Illalla juhlimme vanhenemistani Voice of Finlandin katsomossa. Hulinasta jäivät päähäni Kimmon (joka pääsi jatkoon) kiitossanat: ”Kiitos vaimolleni, että saan olla tällainen. Kiitos vanhemmilleni, että sain olla tällainen. Kiitos Mike Monroelle, että olemme koko joukko saaneet olla tällaisia”. Sitä kohti minä pyrin. Kuten kirjoitat: että on ainakin parhaansa yrittänyt. Ja että saa olla just sellainen kuin on. En tiedä onko se ”jotain pientä” vai mitä. Turku hyvä, Rooma parempi… En aidosti vielä tiedä, sata ja tuhat ideaa pyörii mielessä. Mutta tuosta hyvän tekemisympäristön vaatimuksesta en aio tinkiä. Minäkään en tahtoisi olla joukon etunenässä vaan rintarinnan.”
KIRJOITA KOMMENTTI
Lisää kommentti