Mielekäs

Se että ajantaju katoaa kun teet sitä ja tekisit sitä ilmaiseksikin.

Luoda oppimiseen johtavia kohtaamisia ihmisille.

Hyvä avaus - muita ajatuksia mielekkäästä työstä? mitä se on?

Mielekäs työ on itselleni yhdessä tekemistä, jakamista, inspiroiroitumista keskusteluista, uuden oppimista ja välittämistä. Kasvamista ihmisenä ja eteenpäin menemistä.

Tähän sopisi toistella Lauri Järvilehtoa: "Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet."
Upeaa työtä! -kirja on hyvää kesälomalukemista, jos Villen blogikirjoitus puhutteli pohtimaan sitä omaa missiota kesän aikana.

Oma tekemiseni on yhteiskunnallisesti pientä, mutta itselleni jatkuvasti koettuja pieniä erävoittoja. Selvisin tästäkin! Osasin tämänkin! Minuun luotettiin tässäkin!
Olen itseäni kohtaan armoton. Parasta on kun voi niin paljon vaikuttaa siihen mitä tekee. Kun saa jatkuvasti ideoida uutta. Lapsenomainen innostus, kun näkee jokaisessa päivässä taas uuden mahdollisuuden.

Kiitos, hyvä kirjoitus. Suomalaisen suhtautuminen työhön on yksi merkittävä juttu, joka tulisi muuttaa. Tai laajentaa ajatusta, saada sallittavuutta siihen.

Tärkeää, että me jokainen löydämme itsellemme sopivan tavan tehdä työtä ja nauttia siitä.

Mutta tärkeää on myös se vastuu, että me jokainen nyt opettelisimme jonkun uuden jutun, kehittäisimme itseämme & työtämme jollain tavalla.

Näin saadaan Suomi uusille raiteille ja pelastettua!

Kun organisaatiossa jokainen kehittää tai tekee jotain extraa, on se "loikka" organisaatiotasolla. Kun kansana tsemppaamme, nousemme.

Oma missioni on pelastaa Suomi omalla työnteollani. Siitä riittää motivoivaa haastetta joka päivälle!
#sharingiscaring
#työonharrastus
#muutos

Mielekäs työ antaa tekijälleen jotain takaisin, nautintoa ja hyvää oloa mahdollisesta ankarasta ahertamisesta huolimatta. Se, mitä se on riippuu tekijästä. Se voi olla ruumiillista, henkistä, mitä vain jos naittii aikaansaanoksistaan jo on oikealla tavalla ylpeä työstään.
Tällaisen tuöntekijän erottaa usein joukosta, hän voi olla tervehtivä ja hymyilevä siivooja, sinua kuunteleva vaivaasi paneutuva lääkäri ja mitä tahansa siltä väliltä.
Itse olen kokenut myynnin- ja markkinonnin parissa koko työelämäni toimineena päämäärän, tavoitteiden ja yhteishengen merkityksen tärkeyden. Tämän kautta on mahdoliisuus saavuttaa tärkein, tyytyväinen asiakas ja aito onnistumisen tunne. Olen itse vuosi katsonut yrityksen valotaulua ja logoa töhin mennessäni ja jos tunnen ylpeyttä ja iloa sen nähdessäni olen oikeassa yrityksessä ja oikeassa työssä.
Nyt tein muutama viikko sitten suuren henkilökohtaisen päätöksen, en ollut saanut hyvää oloa mennessäni töihin pitkiin aikoihin, liki puoleen vuoteen. Mietin missä vika, minussa , tehtävässä, minun eri näkemyksestä yrityksen tulevaisuuden suunnasta (olin vähemmistöosakkaana) vai mistä ihmeestä.
Paloa ei syttynyt, yritin motivoida itseäni onnistumatta siinä. Totesin, että työtehoni laski, väsyin ja keskittymiskykyni huononi.
Anlysoin tilannetta ja totesin oman näkemykseni ja vision poikkeavan siitä, mikä oli yrityksen muiden omistajien tahtotila. Kuusi vuotta oli tullut täyteen kun aloitin, yritys oli kasvanut kymmenen työntekijän yrityksestä liki neljäkymmentä henkilöä työllistäväksi ja asiakasmäärä samassa suhteessa.
Otin viisikymppisenä riskin, tunsin taantuvani ja leipääntyneeni työhöni, se ei ole kenenkään edun mukaista. Myin osuuteni yrityksestä ja työsuhteeni päättyi samalla. Raha, jonka osuudestani sain ei ole suuri mutta antaa mahdollisuuden kesäajaksi miettiä mitä haluan, etsiä uutta työtä, haukata happea ja palata taas toivottavasti uusien haasteiden pariin joista nautin.
Tunsin yhden projektin olevan ohi ja askel ulos vanhasta on askel uuteen. Voimakas tunne, että ratkaisu oli oikea on voimistunut ja uteliaisuus, into ja halu kehittyä on kasvanut.
Riski on otettu, nyt katsotaan miten äijän käy. Se jää nähtäväksi, mutta tunnen että annettavaa on ja uusi haaste löytyy. Minä olen valmis.

Hieno tarina! olen usein todennut lähteville, että viimeinen päivä on paras päivä missä tahansa yrityksessa ;) Tarkoittanut siis sitä että askel ja matka uutta kohti on aina mahdollisuus kehittyä ja tehdä entistä paremmmin. Onnittelut! V

Olen kahdesti lopettanut työsuhteeni verrattain hyväpalkkaisessa ammatissa. Kummallakin kerralla olen ollut yhteiskunnan normeilla mitattuna kunnioitettavassa ja tärkeässä tehtävässä ja kummassakin tehtävässä minulla oli organisaatiossani vapaammat kädet ja enemmän päätösvaltaa kuin monilla tuhansilla kollegoillani. Lähdin silti, ja tiedän tarkalleen, miksi.

Parikymppisenä rivityöntekijänä olin firman kesäryyppäjäisissä, jossa yksi illan puhujista oli konsernin ruotsalainen CEO. Loppuillasta monella suomalaisella kollegalla oli jo sen verran vauhtia päällä, että tavallinen mutta selväpäinen nuori duunari alkoi vaikuttaa CEO:n mielestä hyvältä juttuseuralta. Tuona iltana opin työelämästä jotakin, mitä en usko koskaan unohtavani.

CEO, joka oli jo kertaalleen saanut potkut aiemmin perustamastaan yrityksestä ja palannut myöhemmin takaisin tehtäväänsä, kertoi kipurajan omalle lähdölleen: jos kolme kuukautta putkeen töihin mennessä ennemmin vituttaa kuin innostaa, pitää lähteä. Tätä olen noudattanut.

Tänään mietin ensimmäistä kertaa koskaan, pitäisiköhän ihan vain palata palkkatyöhön. Ajatus ei kestänyt kauaa, mutta huomasin sortuneeni suomalaisten perisyntiin: kun kaikki muut asiat vituttavat, se kohdistuu helposti työhön. Olin syyttänyt työtäni asioista, jotka eivät varsinaisesti ole työtäni – vain siihen liittyviä.

Keksin pirullisen pitkän listan asioita, joista syyttää työtäni. Asiakkaiden maksut ovat myöhässä. Ensin hajosi läppäri, sitten tabletti, sitten kännykkä. Yrityksen käyttöön vuokratun asunnon vuokra oli maksamatta. Perintäyhtiö sylkee postiluukusta aiheettomia parkkisakkoja autosta, joka oli työkäytössä parkkeerattu ihan luvallisesti, mutta jonka vääränmaalaisia kilpiä parkkipirkot eivät osanneet lukea. Sittenhän se saatanan toyota vielä hinattiin pois ja asiaa selviteltiin lopulta poliisinkin kanssa.

Niin, ja työn vika oli tietysti myös se vuokralaisteni vesivahinko, jota en ole ehtinyt hoitaa, koska oli niin kiire hoitaa työasioita. Työ, työ, työ.

Mitä itsepetosta. Istuin tänään metrossa matkalla Giganttiin ja noiduin partaani kuin peikko. Kunhan vain saan toimivan läppärin käsiini, surffaan heti osoitteeseen mol.fi. Metromatkan aikana sen kuitenkin tajusin: ei minun nykyinen työni ole vituttanut minua kertaakaan. Sen mukanaan tuovat lieveilmiöt, joista nyt itselleni kiukuttelin, olivat itse asiassa asioita, joista oppia.

Tarkemmin ajatellen, minähän rakastan työtäni. Jos hintana on oppia itsestään ja muuttaa toimintamallejaan, so be it. Jatkossa pidän asiakkaani hereillä ja vaadin maksuni ajallaan. Eipä myöhästy työasunnon vuokranmaksu. Ja varakännykkä minulla on normaalisti aina mukana – ehkä pitäisi taas alkaa kantaa sitä laukussa.

Kiireessä helposti unohtuu, mikä on tärkeää. Kun tilille tuijottamista tai muuta toisarvoista tekee liikaa, se muuttuu välinearvosta itseisarvoksi. Resilienssi katoaa, ja todellisuus alkaa muodostua triviaaleista pikkuasioista. Unohtuu, että tekee omaa työtään juuri siksi, että se on sitä, mitä haluaa tehdä. Siksi on hyvä, että joku pistää meidät aika ajoin pohtimaan näitä asioita.

Työn mielekkyys on katsojan silmässä, mutta lopulta se tarkoittaa kuitenkin, että tekee sitä mistä pitää. Kolmen kuukauden rajapyykki ei ole lähelläkään. Se, mitä metrossa tänään mietin, on jo muinaishistoriaa. Sormet ovat laulaneet näppäimistöllä jo monta tuntia. Tästä tulee pitkä yö, ja hyvä niin. Tästä minä pidän.

Kiitos mainiosta kirjoituksesta! Samaistuin moniin kohtiin! Omien luontaisten motiivien tunnistaminen autaa mielestäni paljon, niiden kautta pääsee tekemään työtä ja elämään elämää muutenkin omalla mukavuusalueella. Mielekäs työ pitää mielestäni sisällään jokaiselle oman kokoisten kipinöiden sytyttelyä ja omalta tuntuvien unelmien tavoittelua.