En malta olla kirjaamatta päässäni liikkuvia asioita. Tällä viikolla on keskusteltu Marimekosta ja sen maineesta, viestinnästä, toimintamalleista ja tekemisistä osana julkisuuskohua. Katsomovalmentajia on riittänyt niin rankaisemiseen kuin rakastamiseenkin. Itse asiahan on varsin pieni mutta kiusallinen. Itse olen katsellut ja pohtinut tilannetta omistajan, johtamisen ja viestinnän näkökulmista. Rankaisemiseen tai syyllisten etsimiseen minulla ei ole aikaa. Toivottavasti muutkin miettivät mahdollisuuksia asiassa.

Hymyilin koko eilisen päivän suomalaiselle viestintäkulttuurille. Yleisradion haastattelussa Marco Mäkinen oivalsi Marimekon julkisuuspotentiaalin ja kannusti kapitalisoimaan syntyneen kohun. MTV3 jutussa entisajan viestintämammat todistivat vaikenemisen normaaliutta ja allekirjoittivat establishmentin halun vaieata asioita kuoliaaksi. Itse olen sitä mieltä ettei vaikeneminen ole vaihtoehto.

Asiassa puhutaan kriisiviestinnästä. Ikäänkuin elintarvikefirman tuote olisi saastunut. Todellisuudessa tekijällä on vähän sattunut ja firma saa roppakaupalla huomiota. Milloin viimeksi Marimekosta puhuttiin näin paljon? Eikö firman kannattaisi ottaa kaikki asiasta irti? Hävettää mutta virheet saa anteeksi kun tulee kaapista, pyytää anteeksi ja kertoo miten hyvittää. ”Tulemme levittämään haluttua kuosia kaikkiin tuotesarjoihin ja maksamaan siitä kuuluvat korvaukset.”

Mika Ihamuotila on Suomen ainoan kansainvälisen muotibrändiyrityksen kasvollinen omistaja. Suomen Renzo Rosso, Dolce & Gabbana, Vivienne Westwood ja Richard Branson samassa paketissa. Muita ei oikein ole. Miksi tämä mies piilottelee kuin Talvivaaran vastaava kun rakas omistus kohtaa kolhun? Moni on kysynyt mitä Mikan pitäisi sanoa? Tulla esiin, näyttää tunteita ja kertoa miten asia ratkaistaan. Yksinkertaista, hoitaa brändiä ja näyttää tunteita. Jokainen televisiokanava ottaisi Mikan vastaan juuri nyt. Saataisiin liikkeisiin kuhinaa. Ristiriitaista keskustelua tehtiinko oikein vai ei. Mitä nyt jää jäljelle? Pohdintaa siitä jääkö ”Verimekkoon” mainetahra vai ei. Viestintä ja sen onnistuminen on sattuman varassa. Kyseessä on sama mies joka kertoi sankarillisesti sairaudestaan sanomalehdessä. Rohkeutta luulisi riittävän.

Tottakai Mika on pankkiiri ja wannabe patruuna. Tiedän sen. Mutta tuleehan hän Nallen koulusta. Minulle on piirtynyt kuva miehestä joka haluaa brändiyrityksen, kasvun ja maailmanvalloituksen. Kasvot jotka janoavat menestystä. Mietitäänpä tätä johtamisen näkökulmasta. Laittaisiko Richard Branson tai Steve Jobs jonkun osastonjohtajan lausumaan mediassa? Olisiko Microsoftilla vara vaieta kuoliaaksi? Naurettavaa.

Elämme viestinnän murrosta. Juridiset- taloudelliset, sopimukselliset ja viestinnälliset asiat sekoittuvat iloisesti yhteen soppaan. Vanhaan aikaan olisi vaiettu ja niitä käsitelty erikseen. Nyt asiaa pitäisi johtaa edessä naama ja miekka pystyssä. Rakentaa asiasta seuraavaa hyvää näytelmää, tarinaa jossa myydään lisää Marimekkoa. Miksi emme seuraa henkeäsalpaavaa viestintänäytelmää, jolla firma saa kansainvälistä näkyvyyttä kääntämällä pikkuvirheen imagovoitoksi? Miksi seuraamme surullista vaateteollisuuden taaperrusta jossa brändin ymmärtämisestä ei ole tietoakaan. Hymyilyttää tämä suomalaisten perässä hiihtäminen. Naurettavalta näyttää myös tälläinen johtamiskulttuuri 2010-luvulla. Kuinkahan nopeasti Peter Vesterbacka a la Rovio olisi asian kääntänyt voitokseen?