“Pekka Tampereelta odottaa viestiäsi” vinkkaa nettideittipalvelun Facebook-mainos kuvassaan mies, joka ei ole koskaan nähnyt Pekkaa eikä Tamperetta, Shutterstock-kuvanpankin kylläkin. Myöhemmin sivupalkissa houkutellaan toiseen palveluun kristityillä poikaystävillä. Postilaatikko on kuulema heitä pullollaan.

Helsinkiläinen, kirkosta ajat sitten eronnut sinkkunainen on armollinen ja antaa anteeksi detaljeiltaan hiukan metsään menneen mainoksen kohdistamisen, mutta alkaa miettimään suurempia linjoja; miksi sinkkuja kohdellaan verkkopalvelubisneksen asiakkaina kuin he olisivat vähä-älyisiä ja täysin medialukutaidottomia hölmöjä?

Suomen väestöstä noin puolet on sinkkuja. Se on paljon ihmisiä, joista osa on hyvinkin maksukykyistä porukkaa. Meillä on myös selkeästi lokeroitava tarve, joka esiintyy Maslowin tarvehierarkian alaosassa. Eipä ihme, että olemme verkkopalveluille houkuttelevaa kohderyhmää.

Mutta tästä huolimatta tai kenties juuri tästä syystä, en keksi mitään muuta kohderyhmää, joille on rakennettu niin paljon luokattomia verkkopalveluita.

Käyttäjät houkutellaan näihin palveluihin sisään lupaamalla “ilmaista rekisteröintiä” ja sitten se onkin se ainoa asia, mikä on ilmaista. Profiilin poistaminen on tietysti tehty mahdollisimman hankalaksi, joten “Kissatyttö74” ja kumppanit jäävät palveluun ns. kuolleina profiileina nostamaan palvelun käyttäjämäärää ja luomaan illuusiota siitä, että tästä valtavasta joukosta sinkkuja minäkin löydän itselleni rakkaan. Mitäpä väliä on sillä, että nämä ”kuolleet profiilit” aiheuttavat sitten pettymyksiä maksaville jäsenille, jotka lähestyvät heitä viesteillä saamatta koskaan vastausta.

Totta kai palvelutarjoaja myös pidättää oikeuden käyttää kuvaasi mainonnassaan, jos kokee, että se toimii kuvapankkikuvaa paremmin vaikkapa bannerissa jossain suositussa portaalissa kaiken kansan nähtävänä. Kappas, ei sentään tarvitse taata palvelutarjoajan lainoja siitä hyvästä, että pääsee palveluun, jossa meno on kuin iltapäivälehden keskustelupalstalla; nimimerkit ovat yhtä mielikuvituksellisia, usein myös henkilöt niiden taustalla.

Ylen Kuningaskuluttaja toi hiljattain esille muitakin epäkohtia, kuten se, että palvelut tarjoavat edullista tutustumishintaa, joka osoittautuukin pakolliseksi kestotilaukseksi. Käsittääkseni aikakauslehtiäkään ei ole saanut vuosikausiin enää myydä tällä taktiikalla.

Sinkuille tarkoitetuissa verkkopalveluissa sana palvelu on lähinnä vitsi. Verkkohyväksikäyttö kuulostaa oikeammalta termiltä.

Huvittavinta tilanteessa on se, ettei kukaan tee mitään. Jos äideille tarkoitetut verkkopalvelut sortuisivat kategorisesti samanhenkiseen toimintaan, olisi Vauva.fi –palvelun ylläpitäjällä hikipisarat otsalla, kun äitien nettiraivo velloisi keskustelupalstalla. Entäs jos kaikki Audien omistajien verkkopalvelut olisi koodailtu 90-luvun lopussa ja edustaisivat sen aikakauden ”käytettävyyttä”. Kyllä harmittaisi!

Onko sinkkuus ja rakkaan etsiminen netistä sitten jotenkin niin hävettävä asia, ettei epäkohtiin reagoiminen rajoittuu palvelusta poistumiseen? Missä on sinkkujen nettiraivo?

Tuija Riekkinen

Sinkku

CPO, fouder – Trustability Inc – Creator of the first real identity online dating service Audrey.fi

Senior Designer, Valve Branding