Vihollinen peilissä

Olen itse suurin viholliseni. Väsymätön kriitikko, joka haastaa ilman syytä ja vastuuta turhiin tavoitteisiin ja mahdottomiin ajatuksiin. Riittävän usein muistutan itseäni tekemisteni kuuluvan turhuuksien roviolle.

Elän välillä nopeammin kuin maailma pystyy uutta tuottamaan. Kirjoitan sata kirjoitusta, puhun kymmenille tai tapaan enemmän ihmisiä kuin pystyn asioita käsittelemään. Teen asioita itse rakennettujen tavoitteiden mukaan pyytämättä ja tarpeettomasti. Aiheutan elämälleni enemmän hallaa kuin hyötyä.

Teen typeryyksiä väittäen itselleni synnyttäväni uutta ja nauttivani elämästäni. Tosiasiassa kärsin kyvyttömyydestä pysähtyä, nauttia hetkestä ja antaa elämän tapahtua. Yritän komentaa aikaa ja maailmaa todellisuudessa erinomaisen tietoisen tavoitteen mahdottomuudesta.

Riiviö sisälläni estää nauttimasta saavuttamistani asioista. Olen mestari mollaamaan omia tekojani. Perustelen sitä vaatimattomuudella vaikka todellisuudessa kysymys on menestymisen pelosta. On helpompi olla paska kaikessa kuin sanoa saavuttaneensa jotakin menetettävää. On helpompaa väittää asioita merkityksettömiksi kuin sanoa haluavansa niitä koko sielunsa pohjasta. Pohjalla on helpompaa kuin henkisen kivun kestäminen. Näin toiminee kerran tai useammin satutettu ihminen. Rakentaa itselleen vääriä työkaluja tuskan kestämiseen.

Kyllästyn jatkuvasti myös itseeni. Jo lapsuudessa pohdin millaista olisi olla jonkun toisen nahkaverkkareissa. Pääni on täynnä ristiriitaisuuksia. Samaan aikaan haluaisin olla se ruutupaitainen It-konsultti, jolla on ne vääränlaiset rillit ja unohtumaton artisti, joka elää taiteelleen ja sielulleen maallisista saavutuksista välittämättä. Välillä haluaisin levätä toimettomana kunnes huomaan hetki myöhemmin tekemättömyyden tuhoavan täydellisyyden tavoitteluni.

Koirani on huonon päivän idolini. Sillä ei ole kiire seuraaviin saavutuksiin. Se ei lotkauta korvaansa muun maailman hapatuksille. Se osaa elää elämäänsä aina häntäänsä heiluttaen. Se pitää huolta elämän olennaisista asioista kuten aamulenkistä, herkkupaloista ja ruoka-annoksista. Lido tietää mistä elämässä on todellisuudessa kysymys. Koirani on keksinyt elämän salaisuuden omaansa aina yhtä innostuneena eläen.

Puran kirjoittamiseen tunteita ja raivoa, jonka moni jättää kuntosaleille tai lenkkipoluille. Purkamalla itseäni ajattelen ehkä ajatuksistani olevan itua jollekin toiselle elämänsä kanssa kamppailevalle. Samalla toivon myös löytäväni myös kaltaisiani ajassa ja ammatillisten ajatusteni kiinnostavan aiheista kiinnostuvis. En opeta vaan tarjoan ajatuksiani arvioitaviksi. En tuputa vaan laitan itseni alttiiksi ihmisten ajatuksille. Annan sen minkä mielessäni kannan ja taaperran polkuani eteenpäin. Mieluummin kuljen sitä hyvässä ja pahassa avoimessa sielun valossa kuin tunteideni roihua salaillen.