Miisa Mink: Oikeassa olevien maa

Suomessa ei osata keskustella. Istuin kesäisellä kotimaan lomalla monessa illallispöydässä ja huomasin että konsepti on monelle vieras.

Mit’ sitten on ‘keskustelu’? Keskustelu on rakentavaa mielipiteiden vaihtoa jossa kaikki osallistujat voivat oppia jotain toisiltaan ja kehittää esitettyjä ajatuksia. Englanniksi kysessä on ‘dialogue’. Discussion where there is an intention to listen to another without fixing your own opinion or trying to convince the other.

Kun suomessa käydään keskustelemaan on parhaimmillaan edessä paneelikeskustelu mutta mitä todennäköisimmin väittely, tai jopa ristikuulustelu.

Tänä kesänä opin seuraavaa.

Ei kannata esittää mielipidettä ellei sinulla ole aiheesta akateemista tutkintoa, tai et ole kirjoittanut aiheesta vähintään yhtä kirjaa. (“Mitä sä muka tästä aiheesta mitään tiedät?”)

Keskustelun tavoite ei suinkaan ole toisilta oppiminen tai oman ajattelun laajentaminen vaan absoluuttinen oikeassa olo. Kaikki faktat on kaivettava esille, ja nopeasti, tai sinut sysätään seurueen pohjasakkaan.

Ei myöskään kannata esittää kysymyksiä. Kysymykset tulkitaan tyhmyytenä. Ensinnäkään, et selvästikään tiedä asiasta yhtään mitään ja toiseksi, taidat olla tosi hölmö kun menet vielä paljastamaan tyhmyytesi möläyttelemällä kysymyksiä!

Absoluuttisen totuuden maa tuntuu armottomalta. Haluaisin keskustella menestyksestä ja ideoista, mutta minulle tarjotaan vain yhtä oikeaa vastausta.

Mielipiteitä ei vaihdeta vaan puhumisen tärkein tavoite on voittaa kisa, jossa osallistujien tavoitteena on pudottaa muut korokkeelta. “Minä olen oikeassa! Olen voittaja! Hajoa sinä ulkosuomalainen siinä mielipiteinesi ja kysymyksinesi. Oletko tullut tänne meitä arvostelemaan?”

Keskustelu. Mikä idioottimainen idea! Siinähän saattaisin joutua muuttamaan omaa mielipidettä. Saattaisi oppia muilta. Ei kiitos. Parasta vaan pysyä poteroissa.

Don’t get me wrong. Besserwissereitä tarvitaan. Tarvitaan ihmisiä, jotka haluavat todistaa muiden olevan väärässä. Tarvitaan sinnikkyyttä puskea läpi harmaan kiven yksin puurtaen. Tarvitaan kärsivällisyyttä keskittyä tutkimaan tärkeitä asioita niin kauan että tietty fakta voidaan todistaa oikeaksi.

Mutta mitä me pelkäämme? Miksi emme uskalla heittäytyä interaktiiviseen dialogiin? Meneekö suomalaiselta maine jos käsillä ei ole tietokirjan verran faktoja oman mielipiteen todistamiseen? On helpompi vähätellä intuitiivista tietoa kuin syventyä siihen ja antaa aiheen viedä mennessään. Sitähän ei koskaan tiedä mihin me yhdessä päätyisimme.

Ajatella, mitä siitäkin tulisi jos koviin faktoihin rakastunut porukka alkaisi yhtäkkiä keskustella ja laajentaa toistensa ajattelua. Mitähän siitäkin syntyisi jos jengi alkaisi arvostaa kysymyksiä ainaisten vastausten sijaan? Mitähän siitäkin tulisi jos tämä sinnikäs sakki alkaisi keskustella, kyseenalaistaa ja kommunikoida? Miten siinäkin kävisi jos se joka haluaa aina olla oikeassa uskaltaisi olla kerrankin väärässä, tai siis muuttaa omaa mielipidetään? (Asiat kun ovat harvoin mustavalkoisia.)

Huh, huh, mitähän siitäkin tulisi! Saattaisi syntyä niitä innovaatioita. Olen pikkulinnuilta kuullut, että niitä siellä Suomessa kaivattaisiin.

~ Miisa Mink

Kirjoittaja on yrittäjä, jolla on näppinsä usein monessakin sopassa ilman oikeita vastauksia. @miisamink (= https://twitter.com/miisamink)