Isäni varjo

Isäni elämä jätti varjon omaani, joka seuraa jossain taustalla kaikkea tekemistäni. Voisi kai sanoa, että niin jokainen vanhempi tekee, mutta omastani jäi itselleni paljon työstettävää.

Isäni sairasti ja kärsi mielenterveyden ongelmista pitkään ennen kuolemaansa. Sairastaminen väsytti vanhempieni avioliiton ja minusta kasvoi herkässä teini-iässä jonkinlainen omaishoitaja. Elin vuosia pelon, ahdistuksen ja selviämisen ristiaallokossa. Yritin olla vahva hetkellä jolloin paras tapa selvitä olisi ollut olla äärimmäisen avoin ja heikko.

Kirjoitan tästä hiukan, koska tunnistan yhteiskunnan ilmapiirin ja suhtautumisen mielenterveydellisiin ongelmiin muuttuneen viimeisten vuosikymmenten aikana. 80-luvun Oulussa asioista vaiettiin, vaikka niistä hyvin tiedettiinkin. Hulluus tuntui olevan jonkun vika, eikä hoidoista tai tapahtumista osattu keskustella. Ehkä apua olisi saanut, mutta en osannut sitä hakea. Kuvittelin että minun on vain jotenkin selvittävä. Nyt tuntuu, että ymmärrystä maailmassa on aivan toisella tavalla. Elin elämääni pelon ja häpeän seurassa. Ajattelin olevani ainoa jolle tapahtuu niin ikäviä asioita. Jokaisen traumat tuntuvat itselle ylitsepääsemättömiltä.

Oma selviytymiseni alkoi vaihto-oppilas vuodesta Amerikassa. Karkasin itsenäistymään ja aloittamaan omaa tarinaani. Vannoin yrittäväni niin paljon ja hyvin ettei perheeni koskaan kohtaisi kokemaani tuskaa ja ahdistusta. Olin tietenkin väärässä. Vielä silloin en ymmärtänyt elämän tapahtuvan muodossa tai toisessa meille kaikille. En ymmärtänyt ettei elämää voi täysin hallita.

Ajattelin tekeväni asiat niin perusteellisesti ja hyvin, ettei epäonnelle jäisi tilaa tekemisessä. Ajattelin kohtalon tottelevan komentamista. Vaikka isäni eli, minusta tuli hänen huoltajansa ja jäin isättä iässä, jolloin tuki itselleni olisi ollut erittäin tärkeää. Nuorena koetut traumat jättivät jälkeensä pelkoja, jotka taitavat seurata muodossa tai toisessa läpi elämän. Muistetaan silti, että meille jokaisella on omat ristinsä ja huolensa. En valita kohtaloani vaan haluan muistuttaa ettei kukaan selviä elämästä hengissä tai kolhuitta. Silti asenne elämään voi olla rohkea ja valoisa.

Ymmärsin jossain vaiheessa nuorena ettei sukulaisia voi valita. Pelkäsin isäni kohtalon toistuvan elämässäni ja halusin tehdä asioita vimmaisesti eri tavalla. Halusin elämän sujuvan hyvin. En ymmärtänyt täyttäväni pelkoa ja tyhjyyttä ahnehtimalla onnistumisia ja kokemuksia työelämässä. Työstän asiaa nyt ja varmasti vastakin.

Mika Mäkeläinen kertoi jossain hyvin jokaisen isättömän pojan etsivän isällistä katsetta jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä. Historia ei muutu, mutta ihminen voi muuttaa itseään ja tulevaisuuttaan. Emme voi mitään entiselle, emmekä huomiselle, siksi olisi parasta osata elää päivässä ja päivästä. Uskaltaa kohdata elämä sellaisena kuin se tulee. Tulevaisuutta voi ja kannattaakin rakentaa joka päivä. Uskon vaikeuksista huolimatta onnen olevan sitä mitä ihminen elämästään tekee.

Päivän Tolvasenakin kerran tunnettu blogini on matka mieleni maisemiin. Se on musta laatikko keski-ikäisen miehen tunteista, ajatuksista, elämästä, kasvusta ja kehittämisestä. Päiväkirjani tarjoaa näkemyksiä ja ajatuksia pyytämättä useistakin eri aiheista ja niiden ympäriltä. Avokeittiöni tavoitteena on jakaa kokemuksia arjesta sekä juhlasta ja välittää niitä muille itsensä kehittämisestä kiinnostuneille. Blogi ilmestyy vuonna 2015 yhtensä 52 kertaa. Joka maanantai uusi Tolvanen klo 06:00